Sen lisäksi ikäänkuin joku etäinen kaiku ankarasta sodanvarustuksesta, jota Bern'issä puuhattiin, kun sinne tulvasi liittolais-joukkoja joka taholta, ei ainoastaan Sveitsistä, vaan myös kaikista Reinin vapaakaupungeista, ja vieläpä Sigismundonkin, Itävallan herttuan alueesta.
Vaan Freiburg'iin palatkaamme.
Hankkiakseen suojapaikkaa haavoitetuille, joita sinne joka taholta tuotiin, oli Celestinolais-luostarin abbatissa, Diesbach'in arvoisa sisar muodostanut luostarinsa sairashuoneeksi.
— "Siinä ei ole kylliksi, että rukoilemme", hän oli sanonut, "meidän tulee myös holhoa ja palvella niitä, jotka taistelevat isänmaan itsenäisyyden puolesta. Rohkaista kuolevia, hoitaa haavoitettuja, siinä on nykyään Sveitsiläisen vaimon velvollisuus".
Ja näyttääksensä ensimäisenä hyvää esimerkkiä muille, hän lakkaamatta hyöri ja pyöri, antoi valmistaa uusia vuoteita, hankki kääreitä sekä virkistäviä lääkkeitä, jakoi niitä omalla kädellään ympäri vieraillensa, joita kutsui lapsiksensa, lohdutti tuota, sitoi tätä, oli apuna lääkäreille, ja useimmiten itsekin lääkärinä.
Hän oli sanonut Freiburg'in lasaretti-lääkäreille:
— "Te tunnette minun ja minä olen semmoista perijuurta, joka äidistä tyttäreen on tiennyt yhtä paljo melkein kuin tekin; jos vähemmin onkin tietoja, sitä enemmin on huolta ja tarkkuutta. Vaikeammissa tiloissa vaan kutsun teitä avukseni. Noh! olkaa hyvässä turvassa, se ei usein tule tapahtumaan."
Niinkuin näkyy, abbatissa oli jotenkin jyrkkä, mutta niin toimelias ja sydämmellinen, että oikein oli ihme katsella. Yöt päivät oli hän toimessa, joka paikassa läsnä, liikkeellä väsymättä. Hän oli unohtanut ikänsä ja lihavuutensa, jotka tavallisesti hänen kulkuansa vaivasivat; hän oli uudestaan tullut nuoreksi, nopsaksi ja sukkelaksi. Aina joku lempeä sana tai ystävällinen hymy huulilla. Sairaat eivät tunteneet milloinkaan niin suurta lievitystä, kuin kuullessaan kaukaa avainkimpun lähenevän, joka rippui hänen vyötäisillänsä.
Mitä nunniin ja muihin luostarisisariin tulee, olipa tuota hauska nähdä, kuinka hän niitä kiihoitti, ja kuinka pian hän ne oli saanut ansiollisesti johtonsa alla palvelemaan.
— "No! tyttäreni! pian nyt! tässä on meidän tappelukenttämme! Jumala meitä katselee. Muistakaa vertausta laupeaasta Samarialaisesta. Ei mitään vastaväitteitä! Ovatko nämä enää ihmisiä kun ovat haavoitettuja, kärsiviä Jumalan luomia! Meidän tulee niitä auttaa, niitä pelastaa, ja sukkelaan!"