Ja luostarin hurskaat tyttäret kilpailivat innossa keskenänsä.
Kaksi etenkin auttoi abbatissaa aivan hänen mielensä mukaan. Ne kuitenkaan eivät olleet luostariin kuuluvia; ne viettivät siellä vaan jonkin surun aikaa. Kaksi kasvattia, kaksi, jotka vapaa-ehtoisesti kantoivat novitiapukua. Tarvinneeko mainita, että ne olivat Hedwig ja Magdalena?
Tämä hengellinen puku, puolittain valkoinen ja sininen, soveltui yhtä hyvin Magdalenan korkeaan ja miehekkääsen kauneuteen, kuin Hedwigin suloiseen ja viehättävään enkelimuotoon.
Abbatissa lopetti aamukiertonsa. Hänen molemmat veljen-tyttärensä, niinkuin hän näitä nimitti, seurasivat häntä.
Astuttiin viimeiseen saliin, joka oli paljoa vähäisempi, kun edelliset; siinä oli vaan kolme vuodetta.
Ensimäisellä makasi Beit-Weber, niin kalpeana, niin laihana, että olisi luullut häntä puetuksessaan lepääväksi ruumiiksi.
Hän nukkui. Kohinasta, joka syntyi, kun ovi avattiin, hän heräsi, huomasi Hedwigin ja heti paikalla hänen silmänsä välähtivät, ja hänen suunsa vetäysi hymyyn.
— "No!" abbatissa sanoi, "no! poikaseni, runoilijani, kuinka on laitasi tänään?"
— "Hyvin … varsin hyvin", sairas vastasi, "minä näin unta, että olin taivaassa, ja nytpä uneni käykin toteen. Jumala lähettää minulle kolme enkeliänsä."
Hänen silmänsä olivat seuranneet ainoastaan Hedwigiä.