Leikillisellä ja vallattomalla suoruudellansa abbatissa oitis huudahti:
— "Enkeliä! käy laatuun vielä veljeni tyttärille, mutta minä, no totta maarian, mikä pulskea enkeli! Tarvittaisipa aika siivet, ennenkuin minäkin lentoon lehahtaisin!"
Tällä tapaa yhä leikkiä laskien, hän oli avannut kääreen.
— "Se on parempi, paljoa parempi. Mutta olkaamme aina varoillamme; nämä haavat rinnassa paranevat hitaasti. Kärsimystä ja lepoa. Ennen kaikkia ei mitään mielen liikutusta, tai muuten en sinusta voi ta'ata, poikani."
— "Voi!" haavoitettu huokasi, "voi! äitini, ne ainoastaan kammoovat kuolemaa, joita rakastetaan täällä mailmassa!"
— "Lapsi parka!" sanoi abbatissa, joka täynnä lohdutusta kumartui hänen puoleensa, ikäänkuin olisi mielinyt samalla kertaa sitoa hänen sydämmensäkin haavan.
Ei kukaan muu kuin Jumala voinut sitä parantaa. Hedwig sitä hänelle rukoili, kädet ristissä ja silmät taivasta kohden kohotettuina.
Magdalena hoiti toista sairasta.
Tämä ei ollut mitään menettänyt voimastansa. Se oli Herman Nagöli.
Paitsi kättä, joka oli siteessä, ihan sama kuin ennenkin.
Puettuna sotalakkiinsa, hän oli noussut istumaan vuoteensa laidalle. Äänetön mielenliikutus, joka näytti hämmästyttävän häntä itseäkin, antoi hänen karkeille kasvoillensa lauhkeamman muodon. Hän katsoi terävästi Magdalenaan, joka, kokonaan kiintyneenä haavaan hänen käsivarressansa, suurella taidolla aukasi kääreitä ja lastoja.