Äkkiä hän vavahti.
— "Teinkö teille pahaa?" tyttö kysyi.
— "Tekö? Ei suinkaan!" hän vastasi omituisella äänellä.
Abbatissa kääntyi samassa häntä kohden.
— "No! ystäväni, et sinä yksikätiseksi jää. Vaan tähän sotaan tuo käsi ei vielä ehdi tarpeeksi voimistua. Vahinko! juuri oikea käsi!"
— "Minä isken vasemmalla, enkä yhtään hiljempaa", Nagöli vastasi.
"Sallitteko minun lähteä täältä, äiti?"
— "Kuinka tahdot, poikani … mutta sillä ehdolla, että lupaat tulla takaisin joka päivä sitomisen aialla. Älä sitä laimiinlyö."
— "Hui, hai! mitä vielä! … kyllä minä tulen."
Se oli Magdalena, jolle hän näkyi puhuvan nämä sanat; se oli hän, jota hän katseli yhä.
Tuo tyven ja reipas tyttö ei siitä vähääkään välittänyt, kenties hän ei sitä huomannutkaan. Silmät maahan kiintyneinä, hän antoi järjestänsä kääreesen kuuluvat eri kappaleet abbatissalle.