Vieressä, pienellä rahilla Fridolin hänelle piti seuraa.
Jo vähän aikaa sitten, Hedwig oli häntä lähestynyt. Valkoisilla käsillänsä hän aukasi kääreen.
Tarvinneeko meidän mainita, kuinka suuri tuon isä paran mielenliikutus, ihastus ja hurmaus oli, kun tämä viehättävä lapsi, jota hän ei voinut, jota hän ei tahtonut vielä kutsua omaksensa, häneen katsoi, häntä lähestyi, häntä koski.
Tyttö oli hänen tuntenut samaksi munkiksi, joka niin monesti jo oli sattunut hänen tiellensä, joka häntä kerran oli syleillyt Diesbach'in puutarhassa, joka viimeksi vielä häntä oli auttanut Bern'in tuomiokirkon portailla.
Tavatessaan hänen Freiburg'issa sekä nähdessään ilon ja hellyyden, joka enemmin kuin milloinkaan loisti hänen silmistänsä, Hedwig ei voinut olla häneltä kysymättä:
— "Vaan mistä tuleekaan tuo osan-otto, jonka teissä herätän? Mistä tulee se, että nä'ytte minua näin rakastavan? Kuka olette?"
Tämä, hilliten kohta sydämmensä halun, oli vastannut;
— "Olen veli Starck. Kuka ei teitä rakastaisi! olettehan niin lempeä ja suloinen!"
Samassa tyttö kuitenkin, oikaistessaan itsensä ja pyyhkiessään otsalta veripisaroita, näki alempana, poskille vierivän kyyneleitä.
— "Taivas! mikä teitä vaivaa? itkettehän ja olette surullinen?"