Tämän kertomuksen aikana abbatissa oli antanut sijaa Magdalenalle, joka sitoi kiinni viimeisen kääreen.
Kohta kuin Beit-Weber oli viimeisen sanan lausunut, tyttö jupisi:
— "Kas! se on uljasta, tuo! se on oikein jalosta sydämmestä!"
Ja pannessaan haavoitetun käden jälleen siteesen, hän sitä hiljaa puristi.
Jonkun aikaa Hermanin roteva rinta jo oli läähättänyt, kuin palkeet pajassa. Äkkiä, kenties ensi kerran eläessään, hän vaaleni ja horjui, joku äkillinen heikkouden puuska tuli hänen päällensä.
— "No! johan nyt peräti! kuin hän juuri pyörtyy tuohon paikkaan!" abbatissa huusi rientäen hänen luoksensa. "Poika parka!"
Siirtyen sivulle päin Magdalena vallan hämmästyneenä, ja kuitenkaan tietämättä miksi, jupisi hiljaa itseksensä:
— "Kuka olleekaan tämä nuori Unterwaldilainen? … ja miksi hänen silmänsä minua noin seuraavat joka paikkaan? Olen sen jo usein huomannut… Voisi luulla, että hän minua vihaa. Minkätähden?"
Kolmas haavoitettu oli veli Starck.
Istuen eräässä nojatuolissa, hän yhä kantoi augustinolaista pukuansa, päähine oli ta'apäin heitetty, niin että saattoi nähdä hänen otsallaan kääreen, joka vielä oli vallan verinen.