— "Ainakin lupaus. Meillä on sota ja minä olen sitä lajia, ett'en säästä itseäni. On hyvin mahdollista, että kaadun; sitten ei tämä sinulle suurta haittaa tekisi. Minun kuoltuani, sinulla kieltämättä on nuo kaksikymmentä tynnyrinalaa niittua. Mutta jos tulen takasin, olisihan hauska nähdä siellä karjamme yhdessä käyvän laitumella. Sano, tahdotko?"
Tämän luontevan puheen alla paloi rakkaus, yksinkertainen ja raitis rakkaus, niinkuin tyttö, joka sen oli sytyttänyt, niinkuin mies, joka sen sydämmessään tunsi.
Niin luultavasti Magdalenakin sen käsitti. Hän oikaisi itsensä, kiinnittäen silmänsä nyt Hermaniin.
— "Ethän sen vuoksi vähemmin uljaasti maatasi palvelisi?"
— "Päin vastoin."
— "Herman, tässä on käteni."
— "Kiitoksia, Magdalena. Minä olen kokonaan sinun, nyt ja aina."
Pesijät lähestyivät.
Herman katosi, kasvot ilosta loistavina. Magdalena sitä vastaan, koettaen peittää häiriötänsä, huusi tovereillensa:
— "Hätää nyt, laiskurit! olemme ilmankin jo myöhästyneet. Pian työhön!"