— "Eipä niinkään!" nuori mies huudahti, "sillä siitä tuomiosta minä vetoon kun vetoonkin vielä."
— "Te'e mieliisi. Saadaanpa nähdä, kuka tässä lopulta voittaa."
Ja huolimatta sen enempää tuosta hävyttömästä, hän ryhtyi jälleen pesoonsa.
Hetken päästä Herman jatkoi:
— "Sen sijaan, että riitelemme, serkkuni … kuulkaapa hiukan… Jos suostuisimme elämään yhdessä."
— "Kuinka se kävisi laatuun?"
Magdalenan vapaan ja kirkkaan katseen edessä Unterwaldilainen ensin punastui korvia myöten. Sitten, pudistaen pörröistä päätänsä ja tehden liikkeen, ikäänkuin ajaakseen pois lopunkin hämmästyksestään, hän jatkoi:
— "Maltas kuin ajatukseni selitän, serkkuseni. Voi! Voi! minä vihasin oikein sinua alussa; ja kun lähdin sinua etsimään, se tapahtui vaan vihamielessä. Mutta minä nä'in sinun. Se muutti mieleni. Minä katselen sinua nytkin vielä, ja enemmin kuin milloinkaan ennen tulee mieleeni ajatus, että me olemme vallan kuin luodut toisillemme kuulumaan, kenties toisiamme rakastamaankin … ja sen voin vakuuttaa, mitä meihin molempiin tulee, pulskeita lapsia tasavalta meiltä saisi."
Nyt oli Magdalenan vuoro painaa alas silmänsä.
— "Avioliitto!" hän jupisi.