Iloinen talvi-aurinko valaisi tuon reippaan ja uljaan tytön kauniita, valkoisia käsivarsia ja vereviä kasvoja.
Jokin huokaus kuului hänen korviinsa.
Hän käänsi päätänsä.
Eräs mies oli siellä, Herman.
Nojaten vasten käsipuita, hän katseli Magdalenaa.
— "Taasen te!" tämä sanoi.
— "Ja miksikä ei, serkku…"
— "Serkku, minäkö?"
— "Nimeni on Herman Nagöli. Ahaa! tunnetko minun nyt? Sinä muistat kai tuota kahdenkymmenen tynnyrinalan niittyä, joka niin suurella vääryydellä minulta riistettiin sinun hyväksesi, kiitos kunnia Diesbach'in mahtavalle myötävaikutukselle."
— "Diesbach ei ole mitään tehnyt, joka ei olisi oikein", nuori tyttö ylpeästi vastasi. "Meidän välillämme oli riita. Majistraatti sen ratkaisi minun edukseni: siinä sen lorun loppu."