Ja tosiaan, ennenkuin oli ehditty edes oikein rinnalle, hän yhdellä ainoalla hyppäyksellä nousi laivaan ja riensi tervehtimään kuningasta, joka oitis huudahti:
— "François Villon; kuinka, sinähän se olet! Sinä, joka minusta erkanit Loire'lla ja tulet minua nyt tapaamaan Saône'lla."
— "Joka tie vie Romaan, sire. Minä tuon uutisia Teidän
Majesteetillenne."
— "Vallan tuoreita uutisia?"
— "Ei oikein tuoreita, sire. Kenties ne Teidän Majesteettinne mielestä jo hiukan tympeiltäkin hajahtavat. Minun on täytynyt tehdä suuria kiertoja ja olen sen vuoksi myöhästynyt."
— "Parempi kerran kuin ei koskaan. Mennäänpä kajuuttaan."
Ja, niinkuin ensi kerrallakin, ovi taasen sulkeutui heidän jälkeensä.
Kuningas istautui eräälle rahille ja alkoi vilkkaasti kysellä.
— "Nyt olemme kahden. Sinä voit puhua. Mitä siellä nyt olet toimittanut, toverini?"
— "Sire, alkaakseni alusta, nä'in ensin Nikolaus Diesbachilaisen kuolevan ja tutustuin hänen poikansa Kilian'in kanssa, joka on hänen avujensa ja hänen Teidän Majesteettianne kohtaan osoittaman uskollisuutensa arvokas perillinen."