Katseltuansa hetken tätä näytelmää Villon jälleen lähti liikkeelle.
Hän sai vielä melkein tunnin astua alaspäin ennenkuin ehti etuvahtien luo.
Hän koki turhaan tulla ymmärretyksi; siinä oli vain paljaita
Englantilaisia. Vähän kauempana Italialaisia, Stadelaisia,
Espanjalaisia, Gelderniläisiä, Friisiläisiä, vieläpä Tanskalaisiakin.
Ei missään ketään, joka ranskaa olisi ymmärtänyt.
— "Totta tosiaan", Villon mietti, "Burgundin herttualla on joka lajia, paitsi Burgundilaisia. Se mar on aika raakalaislauma, oikea Xerxeen sotajoukko."
Eräs vartijakunta vihdoin saapui paikalle. Eräs kapteeni Frankkilaista sukuperää sitä komensi. Tämä kuunteli matkustajaa, kumarsi nähdessään kuninkaallisen sinetin, joka todisti hänen lähetystänsä ja tarjoutui kohteliaasti häntä opastamaan Kaarlo herttuan teltalle.
Villon suostui. Vaan, samalla kuin häntä seurasi, hän mietti:
— "Sepä on omituista! minusta on kuin tuntisin tuon herrasmiehen.
Missä hiidessä olemme toisemme tavanneet?"
Ikäänkuin paki paraastaan vastaamaan tähän äänettömään kysymykseen, eräs toinen kapteeni astui tämän ensimäisen luo, ja tervehti häntä Ramswag'in nimellä.
— "No peijakas!" runoilija itsekseen arveli, "tämähän on sen Lothringilaisen ritarin veli, jonka me tapoimme, sama, joka meitä ajoi takaa Fargeau'hun asti. Jos hän minut tuntisi! Vaan mitä hullua, olinhan vallan noessa silloin. Kuitenkin, siitä päättäen, mitä Renato herttua kertoi, hän on suuri petturi. Ollaanpa varulla!"
— "Te olette Ranskan kuninkaan palveluksessa?" Ramswag'in herra kysyi.