— "Teidän ylhäisyytenne", Lothringilainen vastasi, "minä toivon vielä voivani pitää, mitä lupasin. Olen sanonut heille heidän omalla kielellänsä, ja hänen ylhäisyytensä Filippo Badilaisen nimessä, että Bern ja Freiburg ovat raunioina, ett'ei kukaan enää voi heitä auttaa, että te ihmettelette heidän miehuuttansa, ja että, aikomatta heitä millään muotoa siitä rangaista, päinvastoin tarjoatte heille kaikkea kunniaa ja kiitosta."
— "No niin! miksi eivät ole antauneet?"
— "Juhana Veiller, yksi päälliköistä, suostui aukaiseen portit. Eräs toinen, Hannu Müller sitä vastusti, julistaen tahtovansa tulla raunioiden alle haudatuksi. Minun täytyy sinne piakkoin palata…"
— "Palaa sinne oitis, ja tarjoo heille uudestaan, vanno heille sielusi, veresi kautta, mitä ikänä vaan tahdot. Tämä vastarinta minua kiukuttaa … sen täytyy loppua!"
Ramswag oli jo lähtemäisillään; muuan vanhus, Badin rajakreivi häneltä sulki tien.
— "Maltas vähän!" tämä sanoi, "minun nimeäni on jo käytetty; sitä aiotaan vieläkin käyttää. Burgundin herttua, minä toivon, ett'en saa sitä katua, ja että pidätte sananne."
— "Epäilemättä … niin … mene! Ramswag, mene!"
Ilkeä irvistys väänsi Lothringilaisen kasvoja; sitten hän katosi.
Villon käytti nyt tilaisuutta lähestyäkseen erästä kamariherraa, ja antoi tälle kirjeensä.
Tämä kiirehti ojentamaan sen herttualle, joka oitis aukaisi sinetin.