— "Vai niin!" hän sanoi, lukiessaan sitä inhoavalla muodolla. "Taasen on kallis serkkumme Ranskassa meitä kirjeellä muistanut. Entä missä on kirjeentuoja?… Ai! tehän se olette, herra?… Oivallista … odottakaa."
Jokainen läsnä-olevista oli hiljaa ja varovasti väistynyt syrjään, paitsi Villon, joka tämän viimeisen sanan johdosta jäi paikallensa.
Kumealla äänellä, hampaiden välistä herttua jatkoi:
— "Campobasso! jokin ilmi-anto… Ahaa! kyllä ymmärrän … että muka hyvän palvelijani hylkäisin… Vanha juoni, jolla ei minua petetä. Päin vastoin. Löytyy mar aina sentään yhtä paljo älyä, kun sinullakin, serkkuseni!"
Kylmän ulkomuotonsa alla. Villon itsekseen nauroi ja mietti mielessään:
— "Ilku vaan, Jupiterin poika! Ludovik XI ei ole muuta kuin halpa kuolevainen, mutta kuinka hyvin hän sinun sentään tuntee!"
— "Sveitsiläiset!" herttua jatkoi. "Minäkö myöntyisin? minäkö peräytyisin? Näyttääpä tosiaan siltä, kuin hän luulisi minun olevan oikein vaarassa!… Minun kunniani häntä jo edeltäpäin kammoittaa. Hän pelkää omaa selkäänsä. Pyhän Yrjänän kautta! onpa hänellä syytäkin."
Samassa Badin rajakreivi astui esiin ja puhui:
— "Kaarlo herttua, lupasittehan vastaan-ottoa Bern'in lähettiläille."
— "Oikein!" herttua huudahti, ikäänkuin ihastuksissaan tarjouvasta tilaisuudesta. "Tulkoot… Ja te, herra lähettiläs Ranskasta, — te saatte kuunnella."