Rajakreivi antoi merkin ja Berniläiset saatettiin sisään. Ne olivat: lempeä Juha, kiivas Kirschoff ja varastonhoitaja Franckli; tämä jälkimäinen johti puhetta.
Jo ensi sanoissa herttua heitä keskeytti, kiljaisten:
— "Polvillenne! Ruhtinasten ja kuningastenkin lähettiläät minua vaan polvillaan puhuttelevat."
Sveitsiläiset tekivät ensin liikkeen loukatusta ylpeydestä, sitten he sentään tottelivat. Vanha Franckli oli sen heille viittauksella käskenyt ja loi heihin rukoilevan silmäyksen.
— "Burgundin herttua," hän sanoi, taipuen itse vuorostaan tähän nöyryyttävään hovitapaan, "meillä on tapana notkistaa polvemme vaan Jumalan edessä. Kun lankeemme teidän eteenne, sen te'emme oikeuden ja isänmaan tähden. Emme ole koskaan teitä ahdistaneet; olemme vaan puolustaneet itseämme. Kun teidän maaherranne Hagenbach hirtettiin, se tapahtui oikean, julkisen tuomion kautta; hän oli sen ansainnut. Kuitenkin, teidän ylhäisyytenne, jos vaaditte rahallista korvausta, puhukaa. Meillä on sitä varten rahoja Bern'in asukkailta, ja suuri summa onkin. He ovat ylpeitä, sentähden että ovat vapaita. Teidän ylhäisyytenne, mitä hyödyttää sota heidän ja teidän välillä? Mitä meistä voittaisitte? Meidän maamme on karkea, köyhä ja hedelmätön; vangit, joita siellä saisitte, eivät voisi mistään maksaa teille kalliita lunnaita. Teidän kannuksissanne ja hevosienne suitsissa on jo enemmin kultaa ja hopeaa, kuin koko Sveitsissä. Vielä viimeisen kerran, ennenkuin ryhdymme taisteluun, pyydämme teiltä rauhaa."
— "Rauhaa!" herttua mörähti, pilkanhymy huulillansa. "Serkkuni Ranskassa neuvoo minulle samaa. Olisipa se kaunis kunnia, jos nähtäisiin minun myöntyvän."
— "Burgundin herttua," Franckli jatkoi, "vihollinen, jonka voittaminen teille suurimman kunnian tuottaisi, olette itse. Minä näen käsissänne useiden maiden kohtalon, monen ihmisen onnen. Jumala teitä katselee tällä hetkellä. Suokoon Hän teille henkensä valon! Me kiitämme teitä, että käskitte meidän langeta polvillemme, sitä Häneltä pyytämään. Nyt kun rukouksemme on päättynyt, ylös! toverit. Bern ei meille antaisi anteeksi pitempää nöyryyttä. Me sitä edustamme täällä."
Ja suoralla, arvokkaalla tavalla kaikki kolme nousivat ylös.
Tähän asti herttua oli hillinnyt itsensä, vaikka tulinen puna lepäsi hänen kasvoillansa ja viha jo säihkyi hänen silmistänsä. Bern'in nimi oli kuin kipinä, joka sytyttää ruudin. Hän joutui äkkiä raivoon ja huudahti:
— "Bern! Bern on minua pilkannut ja häväissyt! En sille antaisi anteeksi, en, vaikka sen kaikki asukkaat, köysi kaulassa, ryömisivät jalkojeni juuressa, anoen julkisesti minulta armoa. Minä tahdon sen muurit raunioiksi, sen kartanot tuhaksi ja nahan sen karhulta matoksi koirilleni!"