— "Kavahtakaa!" kiivas Kirschoff huudahti, "kavahtakaa karhua! sillä on sekä hampaita että kynsiä, millä itseänsä puolustaa."
— "Teidän ylhäisyytenne", Juha tyyneesti lausui, "olette nähneet meidän rukoilevan, olette näkevä meidän taistelevankin."
Herttuan raivo oli yhä kiihtymässä.
— "Olen näkevä teidän pakenevan," hän karjasi, "ja muserran teidät tykkänään, te kapinallisten vasallien sikiöt, te hävyttömät roistot! Ahaa! joko pelkäätte? joko pyydätte armoa? Ei! ei! Jos täytyy ärsyttää Bern'in väkeä, että ne tohtisivat tapella, kyllä siihen aina keinot keksitään: esimerkiksi lähetämme heille teidän kolme päätänne."
Vanha Franckli, rauhoittaen molempia tovereitaan, otti vastataksensa.
— "Teidän ylhäisyytenne, antakaa teloittajan tulla, niin saatte nähdä, ett'ei Sveitsiläinen pelkää mitään, paitsi Jumalan vihaa."
Ja kädet ristissä rinnan yli, tyynellä otsalla sekä uljaalla katsannolla, mutta ilman vähintäkään röyhkeyttä, tuo jalo vanhus näytti vartoovan.
Vähän taempana, hänen sivullaan, hänen molemmat kumppaninsa, samassa asemassa.
Kenties herttua oli aikeessa panna tuomionsa täytäntöön, päälliköidensä ja liittolaistensa liikkeistä ja silmäyksistä huolimatta, vaan silloin joku näistä kuiskutti hänen korvaansa jotakin ja hän jatkoi ivaavalla hymyllä puhettansa.
— "Ei teitä, hyvät herrat lähettiläät! mutta muutama satakunta teikäläisistä, jotka saavat kuolla heti paikalla, teidän silmäinne edessä, niin että voitte saattaa siitä sanoman Bern'iin."