Ei kukaan vielä voinut häntä ymmärtää, mutta kaikki hänen tunsivat ja moni hänen kiihkeimmistä puoluelaisistaankin huomasi vapisevansa.
Herttua sitä vastaan, viittauksella hajottaen joukon, joka seisoi teltan suulla, sanoi:
— "Antakaapa minun katsoa kuka tuolla alhaalla tulee."
Jokainen väistyi syrjään ja katseli.
Ne olivat Granson'in puolustajat, jotka, annettuaan pois aseensa, lähestyivät noin viiden sadan lukuisina, enemmältä osalta kalpeina ja nääntyneinä, pitkän piirityksen vaivoja sekä puutteita kärsittyänsä, jopa jotkut haavoitettuinakin, astuen vaan vaivalla eteenpäin Ramswag'in, tuon Judaksen johtamina, joka nyt tuli heidät herttuan haltuun jättämään.
— "Mitä väkeä nuo ovat?" herttua kysyi te'eskennellen tietämättömyyttä, mutta voimatta peittää pirullista iloansa.
— "Teidän ylhäisyytenne", Ramswag vastasi, "se on Granson'in varustusväki, joka tulee antaumaan teidän tahtonne ja armonne alle."
— "Minun tahtoni," herttua vastasi, "on, että ne hirtetään. Minun armoni on, että saavat juuri paraiksi aikaa sovittaa asiansa Jumalan kanssa."
Jo paljaasta äänestä, jolla tämä tuomio lausuttiin, oli helppo ymmärtää, että se oli peräyttämätön. Joitakuita vastaväitteitä kuitenkin nousi, vaan ne hukkuivat oitis hovilaisten mieltymyshuutoihin, ja muutamat herrat vielä erittäin ilmoittivat suostumuksensa vakuuttaen, että piti aloittaa tämä sotaretki jollakin suurella hirmutyöllä.
— "Peloittakaamme noita porvareita, noita maanmoukkia!" Château-Guyon'in herra sanoi; "pelko on meille avaava heidän linnojensa ja kaupunkiensa portit."