Ainoastaan kolme henkeä jäi herttuan ympärille: hänen veljensä Burgundin Suur-Bâtardi; hänen sota-kuuluttajansa, Toison-d'or, joka hoiti hevosia, ja hänen narrinsa, Glorieux, joka häntä pyysi pakenemaan.
Hän itse, vallan vereen tahrattuna, silmät säihkyvinä, hurjalla, kamalalla muodolla, mutta yhä vaan lempi-urostansa muistellen, huudahti:
— "Juuri kuin Hannibal Zama'n luona! … juuri kuin Hannibal!"
— "Niin", Glorieux kertoi, "niin, niin teidän ylhäisyytenne, me olemme oikein Hannibaloituina. Mutta paetkaamme. Ei muutoin koston toivoakaan!"
Vihdoin herttua taipui ja lähti.
Sveitsiläiset jo lähenivät herttuan telttaa, mutta jotenkin hitaasti, ikäänkuin itsekin hämmästyneinä voittonsa pikaisuudesta, ikäänkuin heidän silmiänsä olisi huikaissut kaikki nuo kalleudet, joita nyt saattoivat pitää ominansa.
Herman Nagöli, tuo karkea Unterwaldilainen, oli ensimäinen, joka uskalsi tunkea tuohon purppura-samettiseen palatsiin. Eräs kalliilla kivillä koristettu hattu sattui hänen käteensä; se oli herttuan hattu, joka eilen vielä, peittäen tuota kammoittavaa otsaa, niin suuria unelmia oli verhonnut. Härkien-ajaja pani sen päähänsä, irvisti ajatellessaan itseänsä näin koristetuksi ja heitti sen sitten inholla maahan.
Samassa Scharnachthal'in ääni huusi:
— "Polvillenne, lapset! Olemme rukoilleet tätä voittoa sotajoukkoin
Jumalalta. Hän sen meille suo, kiittäkäämme häntä."
Ja paljastaen päätänsä, notkistaen polviansa, ristissä käsin, samalla tapaa kuin tappelun alussakin he rukoilivat nyt sen päätyttyä.