Itse herttuakin vihdoin kauhistuen kysyi:
— "Keitä tuolla vielä tulee? mitä väkeä nuo enää ovatkaan?"
Syvän hiljaisuuden keskeltä ääni hänelle vastasi:
— "Ne ovat nuo kukistamattomat, voittamattomat ylä-maasta … ne samat, jotka niin monta kertaa ovat ajaneet pakoon Itävaltalaiset … ne ovat Morgarten'in ja Sempach'in sankarit!"
Tämä heikko, mutta kimeä ääni, kuin kuolevan ihmisen, tämä ääni, joka näytti tulevan taivaasta tai nousevan maasta, oli Fritz'in ääni.
Hän oli siellä, nojaten Villon'iin; hän seisoi telttansa kynnyksellä; hänen kalpeat kasvonsa loistivat ilosta ja innosta.
Näyttäen vuorottain järveä ja noita puiden oksissa rippuvia ruumiita, hän jatkoi:
— "Kuuletteko heidän huutavan: Granson! Granson!… He tietävät jo kaikki … he tulevat marttiiroja kostamaan … tuolla he ovat! … tuolla he ovat! Se on Jumala, joka heitä johdattaa … turmio sinulle, teloittaja! turmio!"
Herttua ei kuullut enää. Hän koetti nostattaa väkensä masentuvaa rohkeutta. Italialaiset jo huusivat: paetkoon, ken voi! Hurja kauhistus sai vallan koko armeijassa, ja kuitenkin tämä oli kolme kertaa lukuisampi, kuin se, joka sitä ahdisti. Karvaalla mielellä, vihan vimmassa herttua karahutti, kovaan huutaen, tuon vapisevan joukon keskelle, haukkuen, herjaten sotamiehiänsä ja lyöden niitä miekallansa. Sitten, muutamain harvain kanssa, joilla vielä oli uskollisuutta ja miehuutta jäljellä, hän karkasi lähinnä olevien vihollisten päälle, syöksi ne vielä kerran takaisin ja palasi jälleen väkensä luo, jossa hän havaitsi vaan yhä enemmin kauhua ja epäjärjestystä.
Vihdoin, kuin Sveitsiläiset joka taholta hurjilla huudoilla hyökkäsivät leiriin, he pakenivat kaikki, he katosivat, "niin perin pohjin voitettuina", vanha Neuschâtelilainen kronikan kirjoittaja lisää, "että näyttivät haihtuneen kuin savu koillisen puhaltaessa."