Vielä huonommin olivat asiat oikealla siivellä. Ja kuitenkin oli Château-Guyon'in herra ensi alussa murtanut Sveitsiläisten sotarinnan, tunkien siihen, kuin rautainen vaaja tammiseen tönkkään.
Hän pääsi kahden askeleen päähän Schwütz'in lipusta ja kuroitti jo kättänsä tarttuakseen siihen. Mutta veli Starck oli siellä pitäen kädessään summattoman suurta miekkaa, joka oli yhtä painava kuin tuo nuija ennen, sekä yhtä pitkä ja terävä kuin viikate. Tämä tärähti Château-Guyon'in kypärään, joka ei kuitenkaan tullut vialle, niin tukevaa työtä se oli. Mutta ratsu ja ritari, saman iskun kohtaamina keikahtivat yht'aikaa nurin.
Fridolin seisoi veli Starck'in vieressä. Henrikki Elsener'in, erään
Lucernilaisen avulla, hän anasti lipun kaatuneelta.
Herttua, ahdistettuna joka taholta, alkoi vihdoin peräytyä, mutta vaan askel askeleelta, jakaen ja saaden iskuja yhtäpäätä, kiukusta karjuen, raivosta riehuvana, verestä juopuneena; ja tätä kesti kokonaisen Englannin penikulman, hänen leirinsä etu-varustuksille asti.
Sieltä, neliökivistä rakennettujen vallien takaa jyrähti yht'aikaa neljä sataa kanuunaa, heittokonetta ja pientä tykkiä.
Olipa jo aikakin; tuo suuri harmaa hevonen oli haavoja täynnä ja sortui maahan ritarinsa alla. Tämä nousi oitis toisen selkään, vaihetti kypärää sekä sotanuijaa ja oli jo valmis kostamaan, kun äkkiä aurinko levitti säteensä Champigne'n ja Bonvillars'in kukkuloille, ikäänkuin näyttääkseen hänelle erään uuden joukon vihollisia, vähintäin toista vertaa isomman, kuin se, joka hänen oli niin rajusti jo takasin syösnyt.
Ne olivat tuon vanhan liittokunnan väkeä, noita hirvittäviä vuorelaisia Glarus'en, St. Gallen'in ja Waldstättien tuntureilta, kaikki nuoria miehiä kookkaalla varrella ja masentumattomalla rohkeudella, joita oli pelko ja kuitenkin ihastus nähdä. Pormestariensa ja tuomariensa johdolla he lähenivät pikamarsissa, riemulauluja laulaen ja rientäen vuorostaan tappeluun. Nämäkin yhä tavan takaa huusivat:
— "Granson! Granson!"
Sitten viimein kuului hirveä mylvinä noista kahdesta summattoman suuresta sarvesta, jotka suuri Kaarlo oli antanut heidän esi-isillensä, ja joita siitä asti äänensä vuoksi nimitettiin Uri'n häräksi ja Unterwaldin lehmäksi. Tämä ääni, joka jylisten kuin ukkonen järisytti kaikkia vuoria ympäristössä, muistutti jokaiselle viimeisen tuomion pasuunaa.
Koko Burgundin armeijassa ei ollut ketään, joka ei vavissut, ei ketään, joka ei vaalennut.