Toisella siivellä oli päällikkönä Zürichiläinen Felix Schwartzmurer; toisella taas Herman Mullinen.
Viimeksi mainittua vastaan seisoi Ludovik Aimerles'in herra, Burgundin kanslerin poika; edellistä vastaan Château-Guyon'in herra, tuo kaikista raivokkain. Sveitsiläiset olivat häneltä riistäneet kaikki hänen läänityksensä.
Kaarlo Rohkea itse, teroittaen omin käsin lippuansa, karkasi joukkonsa etupäässä Scharnachthal'ia vastaan.
Siinä Burgundin leijona ja Bern'in karhu ottelivat.
Hetken aikaa oli hirveä hämmennys, jonka kestäessä ei voitu mitään nähdä. Tykkiniekat eivät ampuneet enää, kun eivät voineet vihollista ystävästä eroittaa. Ei mikään saattanut seisoa Kaarlo Rohkeata vastaan. Kaataen, musertaen kaikki tiellänsä, hän kulki eteenpäin ja tunsi itsensä jo voittajaksi, kun äkkiä neljä uutta vastustajaa asettui hänen eteensä, ojentaen tapparansa kärkeä hänen ratsunsa rintaa vasten, ja huutaen järjestänsä:
— "Gent! … Nesle! … Dinant! … Lüttich!…"
Ne olivat nuo neljä Ranskan kuninkaan toveria, nuo neljä kuolleiden kaupunkien edustajaa, nuo neljä kostajaa.
Herttuan täytyi seisahtua vastustamattomassa kulussansa. Hän sivalsi kerran, katkaisi yhdellä iskulla nuo neljä tapparaa, ja alkoi jälleen rientää eteenpäin, kun eräs uusi vastustaja ilmestyi hänen eteensä: Kilian von Diesbach.
Tämän miekka iski herttuan kultaiseen kypärään ja lennätti kauas timantti-kruunun.
Vasemmalla siivellä, jo ensi kahakassa Ludovik Almerles'in herra oli kaatunut. Sitten Pietari Lignarolainen, Milanolaisien päällikkö. Vieläpä vihdoin Poitiers'in herttuakin, joka näiden jälkeen oli ottanut johtaakseen tätä siipeä.