Tie pitkin pituuttaan, Pyhän Johanneksen luostarille asti, oli yhtenä lehtokujana, joka oli pienistä puista rakennettu ja koristettu kaikenlaisilla lipuilla ja nauhoilla. Viisi-sataa miestä, puettuina punaisiin vaatteisin kaupungin kustannuksella, oli ratsain tullut häntä vastaan. Vähän kauempana, viisi-sataa porvari-nuorukaista puettuina sinisiin lilja-viittoihin, kunkin kädessä ratsas-lippu, jossa oli kuninkaan vaakuna. Vihdoin, ja se olikin paras osa koko vastaan-otossa, viisi-kolmatta kaupungin ihanimmista naisista, somissa taivaan-sinisissä puvuissa. He vartosivat Rhône'n portilla ja nyykistivät sievästi kuninkaalle. Tämä syleili heitä kaikkia suurella ihastuksella.
Mutta kaksi etenkin oli hänen mieluistansa. Hän kysyi niiden nimeä.
Hänelle vastattiin: Gilonne ja Passe-Filon.
Hän hymyili ja mestari Olivier sai käskyn panna mieleensä nämä kaksi nimeä.
Kuultuansa messua Pyhän Johanneksen luostarissa, hän meni päivälliselle arkkipispan luo Ja asettui sitten asumaan Jean Caille'n ravintolaan.
Komeita kemuja, ilotulia ja kaikenmoisia huvituksia oli joka taholla, naurua ja kokkapuheita kuului kaikkialla, kaikki tahtoivat näyttää iloansa, että korkein läänitysherra oli niin terveenä ja hyvissä voimissa perille päässyt.
Kangastorilla oli suihkulähde, joka Ranskasta päin ruiskutti eri putkia myöten valkoista ja punaista viintä ohikulkeville ja kuninkaan kaartin sotamiehille virvoitukseksi. Lähdettä oli vahtimassa kaksi suurinta miestä, mitä kaupungista oli voitu löytää, puettuina villien vaatteisin.
Kuitenkin, kaiken tämän ilon keskellä, kuningas yksin pysyi huolellisna. Lakkaamatta hänen silmänsä kääntyivät itää kohden. Hän vartosi levotonna uutisia Granson'ista.
Useampia kertoja yön kuluessa hän havahti ja kuunteli. Sitten hän taas kutsui henkivartijansa ja kyseli, eikö mitään sanansaattajaa vielä ollut saapunut Sveitsin puolelta.
Aamu valkeni; ei mitään vielä!
Yhä enemmin tuskissaan, kuningas tiuski ja ärjyi jokaiselle, jonka tapasi.