Ludovik XI käveli edestakaisin, ikäänkuin jotakin etsien, jotakin tuumaa, joka häneltä vielä puuttui.
— "Ehk'ei minun olisi pitänyt suostua häntä vastaan-ottamaan", hän vihdoin mumisi. "Nuo Italialaiset ajavat aina joitakin salavehkeitä puukolla ja myrkyllä. Niiden kanssa ei muu auta, kuin viisaus ja varovaisuus!"
Villon vaan katseli eikä puhunut mitään.
— "Ota tämä pöytä", kuningas äkkiä käski. "Nosta se tämän tuolin eteen, jolle minä istun. Ainahan siitä on vähän suojaa."
Runoilija noudatti käskyä.
Tällä välin tuo epäluuloinen hallitsija laski alas yhden esiripuista, koetti sitä kädellään nähdäkseen kuinka paksu se oli ja katosi itse vihdoin sen ta'a.
— "Toveri", hän kysyi, "näetkö minua?"
— "En laisinkaan, sire."
— "No hyvä! sinä kätkeyt tuonne. Minä kuulen hänen jo tulevan. Vedä puukkosi esille … ja, jos hän liikahtaa paikalta, jonka hänelle näytän, jos hän askeleenkaan vaan uskaltaa astua minua vastaan, niin tapa hän oitis!"