Italialainen valtioviisaus.
Kuningas ja Campobasso istuivat vastakkain, mutta kauempana toisistaan kuin mitä sula kohteliaisuus olisi vaatinut; kreivi keskellä huonetta, kuningas telttansa alla, jonka toinen puoli oli verhoilla peitetty, toinen tuon jykevän tammisen pöydän suojelema.
Heidän välillänsä François Villon, näkymätönnä, liikkumatonna, pidättäen henkeänsä, korvat sojossa, silmät kuninkaasen kiintyneinä, vallan valmiina ensi merkkiä tottelemaan.
— "No! hyvää päivää, toveri Campobasso", Ludovik XI aloitti. "Minua ilahuttaa teitä nähdä, ja etenkin, että jälleen olette muistanut rautasormusta, jonka minulta jo aikoja sitten pyysitte."
— "Sire", Italialainen vastasi, "teillä on oikeastaan vaan yksi ainoa vihollinen. Minun ei tarvitse häntä nimittää. Tuoreen tappionsa ohessa, jonka hän kyllä voi kostaa, hänellä vielä on paljo valtaa, hän asettuu kaikkia teidän aikeitanne vastaan ja rakentaa teille esteitä joka taholla. Jos hän kaatuisi, jos hän katoisi, olisitte oitis kristikunnan mahtavin hallitsija."
— "Aivan niin. Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte noilla sanoilla: kaatua, kadota?"
— "Löytyy monta keinoa niitä selittää, sire. Ajatelkaamme ensin, että joku mies, johonka hän laskee kaiken luottamuksensa, teille jättää linnat, joita hän pitää hallussansa."
— "Niin! noh! Muutama linna enemmin tai vähemmin … ei merkitse mitään."
— "Ajatelkaamme, että sama henkilö, jossakin tappelussa, menee koko joukkonsa kanssa Teidän Majesteettinne puolelle."
— "Maltappa!" kuningas sanoi; "emme lainkaan ole sodassa. Päinvastoin, paraat ystävät."