— "Niinkuin Peronne'ssa. Siinäpä on sopiva syy kostoon, kun te kerran vuorostanne hänen saatte käsiinne, elävänä tai kuolleena."
Kuningasta kohtasi käheä yskä, ikäänkuin joku tukahutettu mörinä.
Sitten, oltuansa hetken ääneti, hän jatkoi:
— "Vaikeata, varsin vaikeata se, josta nyt tuossa puhutte, toverini."
— "Ei niin aivan, kuin Teidän Majesteettinne luulee. Joka levähdyspaikassa hänellä on tapana jättää suuri hevosensa ynnä aseensa, ja pienellä ratsulla, puettuna yksinkertaiseen nahkatakkiin, ja ainoastaan muutama joutsimies seurassa, lähteä omin silmin katsomaan, josko kaikki hänen leirissään on paikoillansa."
— "Vaan jos hän tekee vastarintaa."
— "Löytyy puukkoja. Löytyypä, jos sen parempana pidätte … myrkkyäkin … joka nostaa vielä vähemmin melua."
Tästä esityksestä kuningas kiukustui tulipunaiseksi ja huudahti:
— "Ei! ei mitään sellaista! ei koskaan! … ei milloinkaan!… Se on Italialaista valtioviisautta; ei se meille sovi, meille Ranskalaisille. Jos hän kuolisi noin, ei niitä suinkaan puuttuisi, jotka minua siitä syyttäisivät, niinkuin ennen isäni Kaarlo kuninkaan kuollessa, ja niinkuin vielä hiljakkoin, kun veljeni Guienne'n herttua kuoli. On valehdeltu! kuuletteko sen, kreivi Campobasso, on hävyttömästi valehdeltu! Minä vihaan myrkkyä; en tahdo murhaa! Totta Jumaliste! Jos ainoankaan merkin olisin antanut, se olisi jo aikaa tehty. Niitä löytyy ihmisiä, löytyy kostajia, jotka ovat jo kymmenen vuotta sitä minulta pyytäneet; olen pidättänyt ja pidätän vieläkin heidän kätensä. Se on hänen mahtavuutensa, jonka täytyy kaatua, eikä hänen persoonansa. Hänen persoonansa, mitä se hyödyttäisi? … pait sitä uskontokin sen kieltää."
Vähääkään ällistymättä, Italialainen hymyili, silittäen mustaa partaansa.