— "Sama se!" hän vihdoin sanoi. "Antaa Sveitsiläisten lopettaa työnsä. Minä te'en toivioretken pyhän Jaakon luo Compostella'an ja palaan, jos hän on voittaja."
— "Palatkaa etenkin, jos hän on voitettu", kuningas innokkaasti vastasi. "Se on silloin, kun täytyy kaikkein keinojen kautta hänelle viimeiset iskut antaa. Minä hyväksyn vallan teidän poissaolonne, ja etenkin sen hurskaan tarkoituksen, mikä sillä on. Toivioretket ovat oivallisia asioita. Paluu-matkalla, kulkiessanne ohitse, käykää minua katsomassa. Minä luotan teihin, toverini."
Campobasso nousi ylös, näytti epäilevän josko vastaisi, ja päätettyään sen tehdä, hän sanoi:
— "Voidaksenne minuun oikein luottaa, sire, teidän tulee minulle maksaa arvoni jälkeen. Hän ei ole sitä ymmärtänyt, hän. Siitä kenties seuraa hänen perikatonsa."
— "Ahhah!" Ludovik XI arveli, "kas se on suoraan sanottu. Tuommoinen rehellisyys minua miellyttää. Minkä arvoisena itsenne pidätte, herra kreivi?… Minä tiedän kyllä, että olette syntyisin Montfort'eista, jotka ovat olevinaan hieman kuninkaallista sukua. Älkää ujostelko… Puhukaa, niin saamme nähdä."
— "Sata-tuhatta kruunua ja Lothringin herttuakunta."
— "Totta Jumaliste! toveri, olettepa aika hoto!"
— "Mitä se sitten on, sire, jos minä sen sijaan teille annan
Burgundin, Flandrin ja kaikki muut?"
Ludovik XI mietti muutaman sekunnin. Sitten, epäilemättä arvellen, ett'ei pidä ketään saattaa toivottomaksi, hän vastasi:
— "Jahka ne ensin olen saanut, niin näemme sitten. Mutta siihen tarvittaisi vielä, että Lothringi olisi avonainen."