— "Hitolla! mitä minä kahdella isännällä tekisin? Olenhan kokonaan sinua varten! Pait sitä, Italialainen ei nyt enää tarvitse ketään. Tohtori hänelle antaa palvelijansa; nuo molemmat hevoset, joilla tänne olemme tulleet, ovat heitä varten. He aikovat lähteä heti paikalla."
— "Entä muuli?"
— "Se on tohtoria varten. Hän lähtee erään sairaan luo, jolle hän juuri valmisti jotakin lääkettä."
— "Ahaa! kuinka hän sen teki?"
— "Jonkunmoisessa kullantekijäin keittopajassa. Puhdistus-astioita, sulatuskauhoja, tislaimia, ynnä kaikenlaisia pulloja sekä maljoja. Siellä täällä muumioita ja luurankoja. Katossa täytettyjä lintuja sekä matelijoita. Huonekalujen päällä pukinpäitä ja muita omituisia, irvistäviä olennoita. Kaikkea tätä valaisemassa kolmi-sydämminen lamppu ja tuli pesässä, jossa tuo lääke par'aikaa oli valmistumassa. Vaarallinen toimitus, siltä se ainakin näytti. Alkemista piti lasinaamusta kasvoillansa… Ahaa! se on valmista jo, tuossa he ovat kumpikin."
Ja tosiaan Campobasso tuli samassa näkyviin, ja hänen seurassaan laiha vanhus, joka oli puettu mustaan viittaan ja kantoi päässänsä jonkunmoista punaista patalakkia korvien yli riippuvilla nipuilla. Oikeat raatolinnun kasvot, oikea perkeleen katsanto.
Hän kiipesi muulin selkään, sillä välin kun Campobasso ja palvelija nousivat ratsaille.
Eräs naispalvelija, näöltään juuri kuin noita-ämmä, oli ottanut lyhdyn tuon viimeksimainitun kädestä ja aukaisi pääportin.
Molemmat Italialaiset katosivat, mutta vaihdettuansa ensin keskenään jonkun merkin, jonka Villon'in valpas silmä heti huomasi.
— "Pian nyt!" hän sanoi matalalla äänellä; "seuratkaamme tätä vanhaa myrkyttäjää, mutta niin, ett'ei hän sitä huomaa, ja niin, ett'ei hän pääse näkyvistämme. Tämä koskee kenties paljon kalliimpaa henkeä, kuin minun on. Kirkas tuli ja leimaus! jos oikein olen arvannut, piru hänen perii ihka elävältä!"