Troussecaille oli mukautunut entisiin, hyviin tapoihinsa. Kysymättä kuinka tai miksi, hän kiirehti seikkailevan toverinsa jälkeen.
Oli synkeä, sumuinen yö. Kadulla enää vain muutamia harvoja kulkijoita, jotka riensivät kotiinsa. Oikealla puolen nuo molemmat hevoset jo poistuivat näkyvistä; vasemmalla puolen hönkötti muuli, jonka satula-kaareen tohtori oli ripustanut lyhtynsä nähdäkseen tietä.
Molemmat ystävämme seurasivat tätä valoa matkan päässä, hiipien huoneiden seinuksia pitkin ja pysyen yhä varjossa.
He saapuivat näin Guillotière-nimiseen kaupunginosaan ja kulkivat erästä kapeata kujaa pitkin, jonka molemmin puolin oli mäkiä ja paikoin puutarhojen ympäri rakennettuja kiviaitauksia.
Tämmöisen porvari-huvilan portilla, lyhty, jota muuli kantoi, äkkiä seisahtui.
Villon joudutti askeleitaan.
Galazzo oli jo mennyt sisään. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
— "Jos minä nyt vuorostani koputan, tokkohan avataan?" runoilija mietti. "Ja jos avataankin, kuka minua uskoo, kun en ketään tunne, ja olen itse tuntematon kaikille? Minua pidettäisiin vaan varkaana… No! sama se! minä menenkin sitten varkaan tietä! siten voin nähdä ja kuulla kaikki, eikä minun tarvitse näyttää itseäni, ennenkuin viimeisellä hetkellä, jos tarve sen vaatii, ja vasta sitten kun tarve sen vaatii. Tänne, Troussecaille… Tule heti tänne, tikapuut!"
Tämän yksinpuheen kestäessä hän oli kiertänyt muurin kulman ympäri; hän nousi nyt kahden reisin istumaan sen harjalle, käyttäen siihen tuota elävää jalustinta, joka hänen kutsumuksestaan oli tullut paikalle.
— "Vartoo minua", hän sanoi matalalla äänellä, päästäessään itsensä alas puutarhaan.