Muutamia pensaita kasvoi tällä kohtaa, muodostaen pienen viidakon. Sen toisella puolen, muita pensastoja, nurmipenkere ja rakennus.
Tämän etupuolelta, alikerrasta loisti kirkas valo, ja kuului puhetta.
— "Nuo ovat alamaisia eikä isäntiä", Villon mietti kulkiessaan toiselle puolen rakennusta.
Siellä, syvä hiljaisuus. Yksi ainoa akkuna valaistu, mutta heikosti, hämärästi, kuin sairaan akkuna ainakin.
Pilvet taivaalla vähän lomaantuivat; runoilija saattoi nyt eroittaa erään parvekkeen.
Hän astui heti sinne päin, kohosi varpaillensa ja pitkä mies kun oli, hän ulottui erään Göthiläisen pylvään lehtikoristuksiin, tarttui niihin molemmin käsin, ponnisti jänterettään, sai polvet seppeleen päälle, kiipesi rintanojan ylitse ja pidättäen henkeänsä, kyykistyi tuon valaistun akkunan alla olevaa laudoitusta vasten.
Kamari oli jotenkin avara ja sievästi sisustettu. Iloinen valkea pesässä, pöydällä vaskinen lamppu, jonka valoa viheriä sarssi-varjostin puolittain peitti. Tässä puoli-hämärässä voi eroittaa uudukon ja vuoteen, jonka päällä joku ihmisenmoinen makasi liikkumatonna ja nukuksissa.
Kaksi naisihmistä, toinen jalkopäässä, toinen pääpuolessa, valvoi hiljaa rukoillen.
Jo paljaastaan sydäminensä tykkimisestä Villon oli tuntenut Anjou'n
Jolanda'n, Renato'n äidin, Lothringin entisen herttuattaren.
Toinen naisista nuori tyttönen pitkällä, ihanteellisella ylimysvarrella, joka muistutti vanhojen tuomiokirkkojen akkunoihin maalatuista neitsy Maarian kuvista; hänen erittäin säännölliset kasvonsa pistivät esiin varjosta, joka peitti ne vienoon hämärään. Hänen kätensä olivat ristissä ja niin valkoiset, että niitä olisi luullut kahdeksi marmori-kädeksi.