— "Miks'en?" runoilija huudahti, "siksi, että teitä jo rakastin, rouva! Muualla, Pariisissa olin nähnyt, ihaillut ja seurannut teitä kaukaa, joukon keskeltä. Te olitte aatokseni, runollisuuteni ja unelmani! Ne toteutuivat äkkiä, kuin lumouksen kautta. Ihmeteltävä sattumus kohotti minut teidän tasalle, salli minun koskea teidän kättänne, kuulla teidän ääntänne ja elää teidän taivaassanne! Oi! siinä oli liiaksi onnea, minä jouduin hurmoksiin, tulin hulluksi… Suokaa anteeksi, Jolanda, oi! suokaa se minulle anteeksi!"
Ja puhuttuaan näin vapisevalla äänellä, ristissä käsin, ikäänkuin muiston taikavoiman nuorentamana, hän ryömi herttuattaren jalkain juureen.
— "Minä suon teille anteeksi", tämä syvästi liikutettuna lausui. "Vaan tietäkää se kuitenkin, te olette murtaneet elämäni!"
Tämä valitus, tämä kaipaus, sekin oli tavallaan tunnustus. Runoilijan silmät välähtivät. Mutta herttuattaren katseen edessä, joka jälleen oli muuttunut ankaraksi, hän painoi uudestaan päänsä alas sekä jatkoi:
— "Se oli suuri rikos epäilemättä. Minä puolestani olen siitä saanut kauheasti kärsiä; mutta onhan minulla toki ollut se hirveä lohdutus, että olin kyllin luja velvollisuuttani täyttämään. Kuulkaa vielä, rouva, ette läheskään kaikkia tiedä. Kun pari päivää myöhemmin Lothringin herttua, teidän sukulaisenne, sulhasenne ja melkein jo puolisonne, tuli hoviin … juuri kun aioimme yhdessä paeta … oi! te suostuitte siihen, te olitte sen itse tahtoneet! … minun kunniani äkkiä heräsi. Pelastaakseni teitä siitä kurjasta kohtalosta, joka teitä vartosi minun kanssani ja tukahuttaakseni teidän rakkautenne, minun tuli tehdä suuri uhraus, uhraus, tuntematon kaikille, jonka katkeruus minun yksin piti kantaa, jonka minä yksin olin säilyttävä salaisuutenani. Tämän salaisuuden minä vihdoinkin voin teille ilmoittaa! … ja minä kiitän siitä Jumalaa, se on kenties minun palkintoni!"
— "No, puhukaa", herttuatar sanoi, "minä kuuntelen teitä."
— "Muistelkaapa viimeistä kohtaustamme tuolla huvihuoneessa, jossa kaikki oli valmiina pakoa varten. Mies, joka teitä vartosi, ei enää ollut se, jota etsitte. Hänen vieressään oli tyhjiä pulloja sekä malja hänen kädessänsä. Juopunut! Ja kun te silloin, Jolanda parka, aivan hädillänne, aivan epätoivossa, hirmusta ja kauhusta huudahditte, tuo kurja teille vastasi: näin on minun tapani, minä rakastan viiniä paljo enemmin kuin lempeä! Kun sitten seura-naisenne astui sisään, hän tahtoi tätä syleillä: helvettiin kaikki suuret naiset ja eläköön pikku Jeanette! Kaikessa tuli näkyviin raaka juoppous. Minä tahdoin teitä peloittaa, teitä parantaa ja kaiken kaipauksenkin teistä poistaa. Olinhan alhainen, halveksittava olento… Enhän teitä rakastanutkaan … niin luulitte… Minä valehtelin! niin, se oli paljasta valetta ja petosta kuin kaikki muukin … en ollut juonut kuin kyyneleeni!"
Herttuatar, liikutuksesta vapisevana, murheesta ja ilosta viehättävänä, kohosi äkkiä seisomaan:
— "Oi! sydämmeni ei sitä voinut aavistaa!… Anteeksi! minun tässä onkin anteeksi pyytäminen!… Minun ei siis enää tarvitse punastua, että kerran olen rakastanut?"
— "Hiljaa!" runoilija sanoi matalalla äänellä; "teitä voitaisiin kuunnella, rouva herttuatar, enkä minä tahdo, että kunnianne kirkkautta mikään himmentäisi, ei edes epäluulon varjokaan. Siellä, noin pari-kymmentä vuotta sitten, sanoin tovereilleni, että olin ollut tyhmänrohkea, että kaikki olin kadottanut, ja että tuo puhdas enkeli, paljastettuaan näin raadollisen olennon, oli syössyt sen alas taivaasta. Ja irvistys kasvoilla, mutta kuolema sydämmessä katosin ikipäiviksi noilta yläisiltä ilmoilta, joilla niinkuin joku uusi Ikaro olin polttanut siipeni. Älkää minua surkutelko, olenhan teidät taasen nähnyt… Te katselette minua hymyhuulin, siinä on kyllin, siinä on liiaksi!… Ja kuitenkin olen paljo kärsinyt; no, niin! Kaikkein ensin, epätoivosta hulluna harhailin sattuman nojalla metsissä ja vuoria pitkin, ilman muuta määrää, kuin paeta kauas pois. Sittemmin heittäysin, yhä vieläkin silmittömästi, irstaasen seikkailija-elämään. Ei mikään voinut minua saada teitä unohtaan, ja minä kiitän siitä Jumalaa, koska rakkauteni nyt on muuttunut alttiiksi-antamiseksi, ja koska tämä alttiiksi-antamus teitä jo on hyödyttänyt ja vieläkin voi hyödyttää. Ottakaa se vastaan, rouva herttuatar, jos ei itsenne, niin kuitenkin poikanne vuoksi. Hänen perintönsä, hänen henkensä on vaarassa. Sallikaa minun liittyä häneen ja hänen asiaansa … ja jospa kerran voisin uhrata henkeni hänen pelastuksekseen!"