Jolanda astui runoilijan luo ja ojensi hänelle kätensä.
Tukahuttaen ilohuudon, tämä nosti sen huulillensa.
Sitten herttuatar lähtiessään pois huoneesta sanoi:
— "Tulkaa takaisin huomenna, François Villon: Renato, Lothringin herttua teitä vartoo."
Jonkun minuutin runoilija vielä makasi liikkumatonna, silmät innosta säihkyvinä, kasvot kyyneleiden vallassa ja hymy huulilla.
Hänen kurkkuansa vihdoin ahdisti joku huokaus, ja tämä sai hänet heräämään.
— "Mitä hullua!" hän sanoi vallan hämmästyneenä, "minäkö itken?… Mutta kylläpä näin kelpaakin itkeä. Harput ja huilut! siitähän on kaksi-kymmentä vuotta kuin viimeksi itkin!"
Vähän aikaa jälkeenpäin, hattu päässä, miekka vyöllä ja komeasti reunustettu viitta olkapäällä, hän astui portaita alas puutarhaan päin.
Hänen kulkiessa kyökkien ohitse eräs ääni, Troussecaille'n ääni, hänet äkkiä pysäytti.
— "Malta nyt! malta nyt heikkarissa! minä kanssa. Emmekö enää mahdukkaan yhdessä kulkemaan?"