— "Bretagne'n herttua?…"
— "Hän on jo pari-kymmentä kertaa minun pettänyt. Oikea Englantilainen
koko sydämmeltään; ja samana päivänä, jona hän tuli Lyon'iin,
Calabria'n herttua, hänen veljensä poika saapui Lausanne'en,
Burgundilaisen leiriin."
— "Milano'n herttua?…"
— "Hän lähettää hänelle uusia kondottieereja."
— "Savoija'n herttuatar, sisarenne?…"
— "Hän niille hankkii sota-aseet; ja hän varustaa itse
Burgundilaisenkin uudestaan sotaan."
— "No mutta, mitä hullua … hän kohoaa siis vielä häviöstänsä. Hän, joka jo sanottiin olevan peräti kukistettu, epätoivosta hullu, ja jonka hoetaan vannoneen, että antaisi partansa kasvaa siivoomatonna kunnes koston päivä hänelle koittaisi…"
— "Hän on sen ajattanut pois jo kolme päivää sitten! … niinkuin jo sinulle sanoin, tiedän kaikki. Hän oli ennen vedenjuoja; hänen lääkärinsä paransi häntä sillä, että pani hänet juomaan viiniä. Eikä viini ole milloinkaan tehnyt muuta kuin tyhmyyksiä. Niin on, niin on! emme vielä ole päähän päässeet. Täytyy olla viisas ja ylläpitää rauhaa. Herran haltuun, jos yskän ymmärrät!"
Näiden epäselväin jäähyväis-sanain kanssa Villon sai lähteä.
Kun lähestyttiin Lothringin rajaa, maan-asukkaat riensivät nuorta herttuata vastaan, ylistivät häntä kilvan ja tuhlasivat hänelle kaikenmoisia mitä liikuttavimman rakkauden ja mitä innokkaimman ihastuksen osoituksia. Kaupunkien asukkaille hän oli yhtä rakas; mutta nämä olivat mureissaan oikeuksistansa, ja pelkäsivät paljastaa mielipiteitään Burgundilaisien nähden, jotka silloin vielä vallitsivat maassa. Toul'issa häneltä suljettiin portit ja pyydettiin häntä hyväntahtoisesti majoittamaan väkensä esikaupunkeihin. Vaan seuraavana päivänä, kun hän kulki erään kylän läpi, muutama vanha akka laski hänen käteensä jotkut kulta-ecu't, jotka epäilemättä olivat muijan koko omaisuus. "Teidän ylhäisyytenne, tässä olisi vähän apua meidän vapauttamiseemme." Kyynel vierähti Renaton silmistä: ilo ja luottamus loistivat hänen kasvoillansa.