— "Minä valvon, taistelen ja kuolen hänen tähtensä, jos tarvitaan, rouva herttuatar. Mutta häneen etenkin meidän tulee luottaa. Katselkaapa häntä! eikö hänen otsastaan ja silmistään jo nä'y, eitä hän on suuriin töihin luotu?"
— "Oi!" herttuatar huudahti, "ette olekkaan minua pettäneet, te olette oikea ritari!"
Villon oikaisi itsensä, ikäänkuin aateloituna tästä lauseesta. Sitten hän ylpeänä, uskaliaana ja kasvoiltaan sydämmellisen ilon kirkastamana meni sanomaan jäähyväisiä kuninkaalle.
— "Niinmuodoin", Ludovik XI sanoi, "sinä minun jätät."
— "En suinkaan, sire; olettehan itse tahtoneet nimittää minun täysivaltaiseksi edustajaksenne Lothringin herttuan luona; minä ryhdyn vaan toimeeni, siinä koko asia."
— "Aivan niin… Mutta älä vaan loukkaa meidän etujamme, ei toisen, eikä toisenkaan. Minä en muuten suinkaan sinua tahdo estää ritarillisessa alttiiksi-antamisessasi ihanaa Jolanda herttuatarta kohtaan…"
— "Sire…"
— "Luuletko tosiaan, että jotain löytyy, jota minä en näkisi? Erehdyt, toverini! Minä tiedän kaikki … tai ainakin melkein kaikki… Mitä minulle ei sanota, sen arvaan… Kaikki hyvin! mene matkaasi. Mutta muista meidän suostumuksemme: kuningas ja kuningaskunta yli kaiken! Kerran, ehkä jo piankin, Lothringi on oleva osana Ranskanmaasta. Mutta siihen asti pitäkäämme tarkka ero, toverini … ja ole Ranskalainen, äläkä suinkaan Lothringilainen."
— "En minä maatani petä, enkä myöskään teitä, sire, olkaa varma siitä.
Vaan tosiaan, mitä voittekaan enää pelätä? Suuri vihollisenne on lyöty.
Kaikki hänen liittolaisensa tulevat teidän luo tekemään julkista
anteeksi-anomusta."
— "Mitkä sitten? nimitäppä joku, niin saamme nähdä."