— "Kuninkaan malja!" runoilija esitti.
— "Ja samaten kuningaskunnan!" liitti kuningas.
Näin kemuja jatkettiin. Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn pyyntöön.
Villon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin herttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin.
Pari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa etupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä.
Hän oli myöskin antanut vähän rahaa. Mutta Johanna Harcourtilainen oli kuitenkin se, joka suurinta jalomielisyyttä osoitti.
— "Olen myynyt kaikki äitini timantit", hän sanoi; "oi! ottakaa ne vastaan, serkkuni! minä menen luostariin, ja ainoa haluni, ainoa toivoni täällä mailmassa on, että pian saan kuulla teidän aikeissanne onnistuneenne ja olevanne onnellisen."
Lähiöpäivän aattona Jolanda herttuatar oli muutaman minuutin puhellut
François Villon'in kanssa.
— "Ystävä", hän tälle sanoi, "kun te menette poikani kanssa, minun äidillinen pelkoni vallan poistuu. Minä luotan, minä toivon … sellainen alttiiksi-antamus, kuin teidän, varmaankin tuottaa onnea!"
Runoilija vastasi: