Herttua, joka oli rakennuttanut komean, puisen, silkillä ja sametilla verhotun majan Courgevaux'in kukkuloille, saarsi kaupunkia joka taholta, paitsi järven puolelta, jonka tyyntä, hiljaista pintaa pitkin joka yö kuljetettiin kaikenlaisia sekä ampuma- että ruoka-varoja piiritetyille. Hän ei siitä kuitenkaan ollut millänsäkään; hän näet aikoi valloittaa kaupungin jo ensi rynnäköllä.
Ja tosiaankin seitsemän-kymmentä suurta heittokonetta särkivät niin suuren aukon muuriin, että siitä helposti saattoi sisään rynnätä. Kaksi-toista tuhatta miestä Romont'in kreivin väkeä syöksivät siihen huutaen: kaupunki valloitettu! Mutta aukon takana heitä kohtasi toinen muuri, jota ei ollutkaan niin helppo hajoittaa kuin ensimäistä; elävä muuri, teräsmuuri, jota vastaan viisi eri kertaa Länsimaiden suurherttuan kaikki voimat ja kaikki rohkeus särkyivät.
Aina, joka paikassa oli Bubenberg läsnä. Hänen sivullaan mies, jättiläinen, munkki, jota Sveitsin miehet nykyään pitivät uljaimpana ja vahvimpana joukossansa. Jumalan lähettämä pelastaja, pää-enkeli: Veli Starck!
Vihan vimmassa herttua vetäytyi takaisin ja syöksi kahta pientä kaupunkia vastaan, jotka olivat hänen takanansa: Laupen ja Gumminen. Niitä oli tosin myöskin pantu puolustustilaan, vaan näytti hyvin epäiltävältä voisivatko vastustaa tämmöistä rynnäkköä. Ne vastustivat sentäänkin.
Edellinen kokonaan yhden ainoan miehen toimesta, joka puolusti erään sillan päätä kaikkia Englantilaisien rynnäköitä vastaan. Se oli veli Starck, se oli munkki. Kuinka oli hän sinnekkin taas saattanut ehtiä, jo seuraavana aamuna, niin varhain … sepä näytti melkein ihmeeltä!
Jälkimäisen kaupungin luona, herttuan rynnäkköä torjumassa, oli etenkin neljä miestä, jotka herättivät yleistä huomiota. He eivät olleet Sveitsiläisiä nuo; heidän sotahuutonsa ainakin oli toisenlainen. Joka iskulla, jonka löivät, tämä huusi: Gent! tuo: Dinant! kolmas: Nesle! neljäs: Lüttich!
Burgundin herttua oli kuullut nuo sanat. Hän palasi telttaansa, möristen aivan raivoissaan:
— "Taaskin ne samat! taaskin nuo kostajahahmot! Voi! minä olen kirottu. Kun viime kerran kuljin Dijon'in läpi, satoi selvään verta!"
Ja koko seuraava yö kuultiin kuinka hän astui edes takaisin teltassaan, päästi kamalia huutoja sekä särki aseitansa.
Näiden kolmen kaupungin välissä, joita hän piiritti, hän nyt oli itse piiritettynä. Se oli ikäänkuin joku tulinen kolmi-kulma, jonka sisällä hän rehki ja ponnisteliiksen, niin kiukkuisena, niin kauheana, ett'ei kukaan enää tohtinut häntä lähestyä, ei edes neuvoa kysymään.