Kuusi päivää perätysten tykistö lakkaamatta ulvoi Murten'ia vastaan, murtaen rikki sen muureja, hävittäen huoneita; mutta puolustajien lujuus ei hetkeäkään horjunut.
He työnsivät takaisin toisenkin rynnäkön, jota herttua itse johdatti. Kaksi kertaa hän oli jo noussut tuon muuriin ammutun aukon sisään, kaksi kertaa hänen jälleen täytyi peräydä. Ensi kerralla munkki oli hänet työntänyt takaisin, toisella Kilian von Diesbach, joka oli sinne saapunut vähäisen apujoukon kanssa Bern'istä.
Mitä Bubenberg'iin tulee, hän juoksi, hän hyppäsi, hän joutui joka paikkaan, kiihoitti jokaisen isänmaan-rakkautta ja sytytti intoa kaikissa. Illan tullen, mielen tyyntyen hän sitten kirjoitti Bern'iin:
"Älkää ollenkaan kiirehtikö, olkaa aivan rauhassa, hyvät herrat; niinkauan kuin meillä on pisarakin verta suonissamme, ei Murten'ia valloiteta."
Ja eivätpä hänen toverinsa juuri vähiä hämmästyneetkään. Hän sanoi heille:
— "Meidän vastarintamme on isänmaan kilpi. Antakaamme aikaa veljillemme kokoontua ja saapua paikalle. Pysykäämme lujina ja pelottomina; kuolkaamme niinkuin Saint-Jacques'in luona!"
Ensi kerralla, kun Bubenberg tuohon tapaukseen viittasi, oli munkki säpsähtänyt; hän oli peittänyt kasvonsa. Sitten, oikaisten äkkiä itsensä, hän oli huudahtanut:
— "Niin, aivan kuin Saint-Jacques'in luona… Vaan tällä kertaa voitamme!"
Murten oli nyt jo aivan raunioina. Vaan kuitenkaan ei mitään nurinaa, ei mitään pelon merkkiä. Kaikki yhä vaan kävi vanhaa, säännöllistä kulkuansa, yhtä tyynesti kuin ennen rauhankin aikoina.
— "Haa! kyllä minä heidät opetan! vapista he saavat! olenpa lannistava heidät!" Burgundin herttua vihdoin mörähti.