Ja nyt alkoivat hänen joukkonsa niinkuin summattoman suuret hirviöt marssia tuon kaupungin ympäri, joka jo melkein oli muuriton, pitäen kaikenmoista pärinää aseillansa ja päästäen uhkaavia huutoja. Vaan ei kukaan kauhistunut, ei kukaan väistynyt paikaltansa, ei, vaikka vielä kaikki hänen tykkinsäkin yht'aikaa alkoivat jyskiä.
Se oli tämä raivokas ampuminen, jonka Renato herttua oli kuullut.
Kaikissa kyläkunnissa tähän aikaan soi hätäkello. Kaikilla vuorilla oli tulia palamassa. Kaikkialla sodan ja hädän merkkejä; kaikkialla aseellisia joukkoja, jotka riensivät yleiseen kokouspaikkaan: Bern'iin.
Kun lähestyttiin kaupungin porttia, suuri väkijoukko, joka seisoi piirissä jonkun esineen ympäri, kokonaan sulki tien.
Villon nousi jalustimilleen seisomaan. Ja kun oli ko'okas varreltaan, saattoi hän nähdä muiden yli.
— "Tuhannen sarvipäätä!" hän huudahti, "sehän on karhu! kauhean iso karhu, jota nuori sotamies tai pikemmin oikea lapsi kuljettaa ja tanssittaa."
Äkkiä remahti ilmoihin kovia käsientaputuksia, hurraa-huutoja sekä naurua. Troussecaille meni lähemmäksi ja virkkoi vuorostansa:
— "No, hyväinen aika! en saata erehtyä, sehän on veli Fridolin! Hohoi!
Fridolin, hohoi!"
Vähän aikaa jälkeenpäin Fridolin heitä lähestyi karhunsa kanssa.
— "Mitä tämä nyt merkitsee?" Villon kysyi häneltä.