Samassa joukossa kaikki Sveitsin kantonit lippuinensa, pitkien piikkien, sotakirveiden ja tapparoin turvissa.
Taka-joukkona Lucern'in miehet Kasper Hertensteiniläisen johdolla, jonka pitkät, valkeat hiukset loistivat yön pimeässä. Toisella siivellä Oswald'in ratsuväki, toisella Renaton ritarit, joutsinensa, tykkinensä.
Scharnachthal oli täksi päivää kieltäynyt päällikkyydestä; hän kantoi
Bern'in lippua.
Siellä täällä keveitä parvikuntia, jotka liikkuivat lähiseutuja vakoilemassa. Yhden tämmöisen johtajana oli Kilian von Diesbach.
Sveitsiläiset ottivat haltuunsa koko alan, joka on Laupen'in ja Gumminen'in vaiheella. Näissä molemmissa kaupungeissa oli kirkkojen akkunat täynnä valkeita. Pappi seisoi alttarilla. Kuunneltiin aamusaarnaa. Ja, sitten kun oli otettu pieni ryyppy, lähdettiin taasen marssimaan. Monta löytyi kuitenkin, jotka eivät tippaakaan maistaneet. Jumalisuudesta ja uljaasta kärsimättömyydestä he tahtoivat tämän päivän pyhittää paastoomisella.
Se oli Kesäkuun 22 p. 1476.
Päivän koitossa Villon ja veli Starck kohtasivat toisiansa.
— "Minä haen Renato herttuaa", edellinen sanoi.
— "Ja minä Kilian Diesbachilaista", vastasi jälkimäinen.
— "Kyllä ymmärrän", runoilija lisäsi. "Minulla puolestani ei ole muuta mielihalua kuin taistella hänen sivullansa, ei muuta kunnianhimoa kuin kuolla hänen puolestansa. Teillä sitä vastoin on Saint-Jacques ja isänmaa kostettavana."