Veli Starck kääntyi, sivalsi nuijallansa, hajoitti viholliset ja katosi taasen nopeana kuin salama, huutaen:
— "Kilian! Kilian!"
Vähän matkaa tuonnempana Hedwigin sulhanen juuri kaatui.
Vaan nuori herttua oli tällä välin jälleen päässyt jaloillensa, ja nousi nyt hevosen selkään. Hän järjesti joukkonsa hätähätää uudestaan, karkasi vuorostaan Burgundin ratsuväen päälle ja ajoi sen aivan säännöttömään pakoon.
Tähän saakka ei Kaarlo Rohkea ollut tiennyt mitään koko tappelusta. Semmoinen hurjapäisyys oli hänen mielestään niin mahdoton, ett'eivät nuo ensimäiset tykinlaukauksetkaan häntä hämmästyttäneet; hän luuli vaan Murten'ia ammuttavan.
Toison-d'or, herttuan sota-airut, tuli juosten hänen telttaansa; hän tapasi herttuan puoli-asussa, ilman miekatta, pää ja kädet paljaina.
— "Sveitsiläiset! Teidän ylhäisyytenne", hän huudahti, "… ne ovat
Sveitsiläiset!"
Herttua ei tahtonut sitä ollenkaan uskoa, hän vaan pudisti päätänsä ja nauroi.
Glorieux astui vuorostaan esiin.
— "Tuossa jo ovat, isäntä! tuossa jo ovat!" hän sanoi; "rientäkää, muutoin tässä käy kuin Granson'in luona!"