Englantilaisia ei vielä ollut ollenkaan tappeluun viety. Niitä oli kuusi tuhatta ta'attua soturia, joiden kiilanmuotoinen sotarinta kokonaan peittyi heidän hirvittäväin, kahden-kymmenen jalan pituisten piikkiensä ta'a. Sommerset antoi merkin niille, ja nyt ne kaikki yht'aikaa, muodostettuaan kolmikertaisen linjan tuon kiila-aseman sijaan, syöksivät yht'aikaa vihollisen päälle.
Sveitsiläisten ei enään auttanut mitään, he kun olivat aivan hajalla, ilman järjestystä ja ikäänkuin jo varmoina voitostansa.
Kolme kertaa Hallwyl'in väki uudisti rynnäkköänsä, kolme kertaa sen täytyi peräytyä.
Mahdotonta oli tunkea tämän rautamuurin, tämän keihäsmetsän läpi.
— "Pois tieltä!" munkin ääni äkkiä huusi, "antakaa sijaa minulle … ja sinä, Arnold von Winckelried, minun esi-isäni, innosta minua alttiiksi-antamuksellasi! … katsele!"
Samoin kuin Sempach'in uros hän nyt paljasti rintansa noille pitkille piikeille, otti niitä syliinsä niin paljo kuin sai mahtumaan ja kaatui, tempaisten ne mukaansa.
Aukko oli aukaistu. Kilian siihen syöksi. Hänen jäljissään Villon, Nagöli, Beit-Weber sekä Hallwyl ja kaikki ne hänen väestään, jotka jalkaisin taistelivat. Sitten Renato herttua jälillä-olevan ratsuväkensä kanssa.
Siinä ei enään ollut tavallinen taistelu, vaan mitä hirvein sekasorto, oikea pyörre, hevosia ja ihmisiä, jotka huutaen, kiljuen, melskaten ryntäsivät vastakkain ja raatelivat toisiansa, niin että miekat ja sota-aseet vaan välähtelivät ja iskivät tulta.
Keskellä tätä myrskyä, näitä ihmis-aaltoja horjui Burgundin suuri lippu.
Renato herttua tahtoi sen anastaa. Useampia kertoja oli hän päässyt jo aivan likelle ja aikoi juuri tarttua siihen… Mutta aina ilmestyi hänen ja sen väliin joku uusi ritari, joku viimeinen puolustaja, joka ensin oli kaadettava. Vihdoinkin hän saavutti Jaakko de Maes'in, joka sitä kantoi, tappoi häneltä hevosen, kaatoi miehen maahan, tempasi lipun käteensä, jota hänen vastustajansa vielä painoi rintaansa vasten, ja heilutti sitä ilmassa päästäen voittohuudon.