Mutta voitettu nousi jälleen ylös. Voittaja näytti olevan perikadon oma.
Villon ilmestyi heidän väliinsä. Hän nosti maasta suuren kahden käden käytettävän miekan, sivalsi uudestaan Jaakko de Maes'ia ja naulasi hänen maahan, huudahtaen:
— "Anjou'n Jolanda, minä olen täyttänyt valani! … olinko sinulle arvoton!…"
Näitä sanoja ei kukaan kuullut, ei Renato herttuakaan, joka tulisen rohkeutensa innossa jo taasen oli syösnyt ankarimpaan melskeesen, heiluttaen toisella kädellä voittomerkkiänsä, toisella iskien yhä lakkaamatta.
Vähän kauempana Kilian samaten ajoi takaa erästä lippua, Suur-Bâtardin lippua.
Sitä kantoi Ramswag, joka pienen Italialaisen ratsuparven kanssa koetti paeta järven poikki.
Diesbach'in poika syöksi hänen jälkeensä ja oli hänet juuri saavuttamaisillaan kun hänen hevosensa äkkiä karkasi pystyyn, kaatui ja vajosi liejuun.
Hän kiipesi satulan päälle, hyppäsi Ramswag'in ratsun lautasille ja tarttui lippuun … mutta samassa häntä kohtasi takaapäin aika nuijanisku, niin että hän, päästämättä kuitenkaan lippua kädestänsä, horjahti, kaatui, ja katosi verestä punertaviin aaltoihin.
Eräs mies sattui samassa tulemaan rannalle. Se oli Herman Nagöli.
— "Voi kuitenkin! mutta minäpä hänen pelastan", hän huudahti, "niin
Magdalena on oleva tytyväinen!"