Ja nyt hänkin vuorostaan syöksi veteen.
Samaan aikaan Kaarlo Rohkea taisteli toisaalla niinkuin metsäkarju, jota metsästäjät ahdistavat ja koirat repivät. Hänen ympärillään noiden neljän kostajan äänet, alppitorvien raikuna, miekkain kalske, tykkien jyske sekä tuhansien voiton- ja kuoleman-huudot ikäänkuin julistivat hänen tappiotansa.
Viimeinen mahdollisuus oli hänellä enää jäljellä: paon mahdollisuus.
Eikö sekin jo mahtanut olla myöhäistä?
Kuusi-toista ritaria oli hänen ympärillänsä, ja nämä nyt, keihäät tanassa, raivasivat itselleen tien vihollisten läpi.
Neljä niistä kaatui.
Illalla Burgundin herttua, ajettuansa kuin hullu, vihdoin saapui Geneve-järven rannalle noiden kahden-toista henkiin-jääneen seuralaisensa kanssa. Siinä oli kaikki, mitä hänellä enään oli jälillä koko suuresta armeijastansa.
Tällä kertaa taasen koko leiri jäi voittajien saaliiksi. Nyt ei kuitenkaan pako ollut niin pikainen kuin Granson'in luona, vaan taistelua kesti kauan ja verta vuoti hirveästi. Sittenkin vielä, kun herttua jo oli paennut, tehtiin ankaraa, hirveätä vastarintaa. Kaarti kaatui viimeiseen mieheen asti, Flamandilaiset samaten. Englantilaiset myöskin. Italialaiset ja koko muu armeija pakenivat hujan hajan, voimainsa takaa järveä kohden. Mutta ritarit nieli rantaliete, ja jalkamiehiä, jotka heittäytyivät uimaan, saavuttivat Sveitsiläisten nuolet. Ei leirissä eikä rannalla säästetty ketään. Niin oli päätetty. Lähes kymmenen tuhatta miestä hukkui tässä kauheassa teurastuksessa. Armoa suotiin vaan naisille. Sitä saavuttaakseen tuli heidän langeta polvilleen ja paljastaa rintansa.
Tällä välin seisoivat Courgevaux'in kukkulalla Hallwyl, Waldemann, Scharnachthal, Bubenberg ja muut päälliköt piirissä munkin ympärillä, joka oli kuolemaisillaan ja nojautui Fridolin'ia sekä Villon'ia vasten; jälkimäinen oli itsekin haavoitettu.
Tämän ryhmän sivulla Frey, joka tuon tuostakin ulvahti.