— "Ystävät", Scharnachthal sanoi, "kauan aikaa on veli Starck'in salaisuus jo minulle ollut tuttu. Hän on viimeinen Winckelried! … hän se oli Saint-Jacques'in pakolainen!"
Tämän nimen kuullessaan veli Starck avasi silmänsä, kohotti päätänsä ja kysyi:
— "Voitteko minua jälleen kunnioittaa?"
— "Voimme ja koko Sveitsi myöskin", Bubenberg vastasi. "Sinua tulee meidän kiittää isänmaan pelastuksesta ja me käymme sitä julistamaan korkealla äänellä, että elämäsi viimeiset hetket olisivat sinulle sankarin hetkiä."
— "Sen vuoksi en ole taistellut", Starck vastasi, "sitä en ollenkaan tahdo."
— "Mitä sitten?"
— "Teidän kätenne, veli … ja että mentäisiin noutamaan tytärtäni!"
— "Mutta, hän on Freiburg'issa asti."
— "Jumala … hyvä Jumala on antava minun elää siksi kun saan nähdä hänet… Rientäkää! … en tahdo kuolla, ennenkun hän tietää, että minä olen hänen isänsä … ennenkun olen häntä syleillyt… Kilian menköön … missä hän on?"
Katseltiin, huudeltiin.