Kiliania ei näkynyt, ei kuulunut.
Mutta runoilija Beit-Weber astui esiin ja sanoi:
— "Kyllä minä menen! Minä olen Freiburg'ista ja tunnen hänet. Tuokaa minulle hevonen!"
Vitkailematta hän lähestyi isä parkaa, saadakseen tältä vielä muutamia ohjeita matkalle.
Jonkun sekunnin aian tuo kuolemaisillaan oleva uros puhutteli häntä matalalla äänellä.
Sitten hän äkkiä huudahti:
— "Mutta vuotaahan sinusta verta, ystäväni! Sinä olet haavoitettu!"
— "Taikka mar! vähät siitä!" runoilija huudahti, "minäkään en tahdo kuolla ennenkuin olen nähnyt hänet."
Ja hypäten satulaan, hän lähti ajamaan täyttä karkua, samalla kun Scharnachthal, kääntyen kumppaniensa puoleen ja pitäen veli Starck'in kättä yhä vielä omassaan, lausui:
— "Veljet, meidän tulee osoittaa kiitollisuuttamme hänelle."