XXVII.
Kaksi kuollutta urosta.
Seuratkaamme ensin Beit-Weber'iä. Hän ei ollut ainoastaan uudestaan haavoitettu, hänen entinenkin haavansa oli jälleen auennut.
Tuo hyvä Celestinolais-luostarin abbatissa oli sen jo sanonut: pieni mielenliikutus, vähäinen voimain ponnistus voisi hänet tappaa.
Hän oli taistellut, verta vuoti hänen rinnastansa; ja nyt saadakseen vielä viimeisen kerran nähdä Hedwigiä, hän ajoi täyttä karkua, ja sydän sykki levottomuudesta ja sumeasta ilosta.
Murten'in ja Freiburg'in väliä on lähemmäs puoli toista penikulmaa.
Kun hän oli ehtinyt siitä noin kaksi kolmannesta, hänen hevosensa kompastui ja kaatui.
Se juoksi jo kaukana kedon toisessa päässä, kun runoilija, maattuansa pari minuuttia tainnoksissa, jälleen tointui.
Hän kavahti seisoalle ja, peläten jo liian paljon aikaa menettäneensä, hän jatkoi matkaansa jalkaisin, hän juoksi.
Hänen voimansa heikkonivat yhä, elämä läheni loppuansa, kummallisia näkyjä kulki hänen silmäinsä editse ja pyöri hänen ympärillänsä … vähät niistä! … hän juoksi yhä, yhä vaan.