Hän oli tuon nuoren Kreikkalaisen kaltainen, joka Marathonin tappelun jälkeen juoksi Athenaan. Hänkin saapui vihdoin Freiburg'iin ja kiirehti kaupungin torille heiluttaen lehmuksen lehvää ikäänkuin voitonmerkkinä.
Kaupungissa ei nyt ollut muita jäljellä kuin vaimoja, lapsia sekä vanhuksia. Kaikki riensivät hänen ympärillensä.
Celestinolais-luostari oli torin varrella; sen kirkon ovet selki-selällänsä.
Abbatissa astui juuri siitä ulos ja hänen seurassaan kaikki hänen neitosensa.
Ensi rivissä Hedwig ja Magdalena.
Runoilija oli juuri julistanut tuon ilahuttavan uutisen. Hän horjui, kaatui, mutta huusi vielä kerran: "voitto!"
Sitten, huomatessaan Hedwigin ja ikäänkuin tämän näön elähyttämänä, hän jatkoi läähättävällä, kiihkeällä äänellä:
— "Hedwig! … Hedwig! … se on teitä varten … kuulkaa minua … tulkaa!"
Hedwig tuli ja kumartui hänen puoleensa.
Ihastunein silmin, kirkastunein kasvoin, mutta rauenneella äänellä sai runoilija kuiskuttaneeksi ainoastaan nämä muutamat sanat: