— "Veli Starck … Winckelried … isänne, hän kuolee niinkuin minäkin!… Lipas … avatkaa tuo lipas … rientäkää Murten'iin!"
Hän oli ollut polvillaan; hän kaatui nyt taaksepäin Magdalenan syliin, kiinnittäen viimeisen silmäyksensä Hedwigiin.
Sitten äkkiä, kun tuskanväristys, joka runteli koko hänen ruumiinsa, oli mennyt ohitse, hän huudahti:
— "Voi! kuinka teitä rakastin! kuinka teitä vieläkin rakastan!"
Ja runoilija heitti henkensä, autuaallinen hymy huulilla.
Tähän samaan paikkaan, jossa Beit-Weber kuoli, maahan, jota hänen verensä oli kastanut, nuo hyvät Freiburg'in porvarit istuttivat oitis tuon pienen lehmuksen lehvän.
Nykyään se on suuri puu; se on nyt jo neljän sadan vuotinen. Sitä pidetään, sitä kunnioitetaan pyhänä muistomerkkinä. Vanhukset istuessaan sen varjossa kertovat lapsilleen Murten'in tappelusta ja Beit-Weber'in kuolemasta; ja iltasilla Freiburg'in nuoret neitoset kuunnellessaan sen lehtien suhinaa, luulevat runoilijan lempeän hengen heille vielä kuiskuttavan rakkauttansa.
Hedwig oli huudahtanut, kuullessaan runoilijan ilmoituksen.
Sitten hän väristen levottomuudesta veti Magdalenan mukaansa luostariin, sai lippaan häneltä, aukaisi sen ja silmäili hätäisesti muutamia papereita.
— "Hän on puhunut totta! minun isäni! hän oli minun isäni. Enkä minä raukka sitä voinut arvata! … hän on kuolemaisillaan! hän vartoo minua! hän kutsuu minua! Voi! lähtekäämme, rientäkäämme!"