Useampia vankkureita seisoi jo valmiiksi valjastettuina luostarin edustalla. Arvoisa abbatissa ja hänen kaksi-kymmentä hurskasta seuralaistansa nousivat niihin.
— "Rientäkäämme!" hän heille huusi, "pian nyt vaan, tyttäreni! siellä alhaalla on sekä haavoitettuja että kuoleman kanssa taistelevia; siellä on meidän paikkamme!"
Esimmäiseen vankkuriin nousivat Hedwig ja Magdalena; jälkimäinen joudutti lakkaamatta hevosta, edellinen kertoi tuon tuostakin:
— "Isä parkani! hän oli minun isäni! Voi! jos tulemme liian myöhään, en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi!"
Oli jo ilta. Hämärässä, pitkin tietä kaikenmoisia partiokuntia sekä muita joukkoja palasi tappelusta, toiset ylpeinä kantaen saalistansa, toiset kulkien käsitysten, innostuneina ja laulaen sydämmen pohjasta voittolauluja.
Hedwig ei puhunut enään. Kalpeana, tuijoittavin silmin, raskaalla sydämmellä sekä väristen kärsimättömyydestä hän istui vankkureissa ja koko hänen ruumiinsa ikäänkuin pyrki sitä päämäärää kohden, jonne hänen sielunsa jo edeltäpäin oli rientänyt.
Magdalena oli tarttunut ohjaksiin.
— "Juoskaa! juoskaa!" hän syvään huoaten huusi hevosille, samalla kun kiihoitti niitä käsillänsä, "juoskaa vieläkin paremmin!"
Vähän aian kuluttua alkoi kuulua kaukaa kumeata kohinaa, niinkuin valtameren lähisyydessä: se oli sotakentän mahtavaa melua.
Jo toista tuntia sitten oli ryöstämisen ja tappamisen kiihko aivan tyyntynyt, ja päälliköt olivat hajautuneet sinne tänne kertomaan sekä ylistämään viimeisen Winckelried'in urhoollista sovitus-kuolemaa.