Kun tätä suurta nimeä mainittiin, ja huuto kuului: "munkki kuolee!" melu joka taholta oitis taukosi. Koko armeija vaikeni ja kokoontui Courgevaux'in ympärille niinkuin nousuvesi.
Mäen kukkulalla makasi kuoleva uros.
Hänen vieressään yhä Villon, joka häntä kannatti, Fridolin, joka pyhki jääkylmää hikeä hänen otsaltansa, ja Frey, joka nuoli hänen veristä kättänsä.
Itse hän tuon tuostakin huudahti:
— "Hedwig! … lapseni … tyttäreni … mutta voi! kun ei häntä jo kuulukkaan!…"
Sitten hän meni tainnoksiin, ja vähän aian päästä jälleen toinnuttuansa hän sanoi:
— "Hänkö se on?… Ei … ei vielä!… Oi! minä tunnen sydämmeni viimeisistä lyönneistä, että hän pian tulee… Hän lähestyy … vielä hetkinen, Jumalani!… Minä en tahdo … en … minä en tahdo kuolla!"
Ja taistellen arvaamattomalla innolla kuolemaa vastaan, hän näytti ikäänkuin pidättävän rinnassaan tuon elämän, tuon sielun, joka sieltä jo teki lähtöä.
Vähän matkaa tuonnempana valmistivat tämän iki-muistettavan päivän kuuluisat päälliköt jonkunmoisia paaria, ja koristivat niiden reunoja kuusen oksilla. Sitten sotamiehet kunnioituksesta kuolevaa sankaria kohtaan levittivät niiden yli nuo suuret liput, joita olivat tappelussa voittaneet.
Scharnachthal ja Bubenberg tarttuivat nyt veli Starck'iin, nostivat hänen maasta rotevilla käsillänsä ja kantoivat tuolle kunnia-sijalle.