Yö oli tullut, tyven, tähtikirkas yö.
Tulisoihtuja sytytettiin valaisemaan tätä voittojuhlaa.
Ainoa ihminen, joka pysyi kylmäkiskoisena kaikelle tälle, oli sankari itse. Hänen silmänsä yhä vaan tuijottivat Freiburg'iin vievää tietä kohden, hän antoi vaan kuulua tämän ainoan huudon:
— "Voi lapseni! tyttäreni!"
Äkkiä väkijoukko erkaantui, päästääkseen välitsensä erästä valkeata haamua.
Se oli vihdoinkin hän, se oli Hedwig!
Hän syöksi munkin syliin. Tämä painoi häntä rintaansa vasten, päästi pitkän ilohuudon ja pyörtyi.
Parin minuutin kuluessa tuon syvän hiljaisuuden keskeltä, joka vallitsi ympärillä, ei kuulunut muuta kuin kuolevan miehen korinaa ja hänen tyttärensä nyhkytyksiä.
Erään lääkkeen avulla, jonka abbatissa oli antanut, onnistui Magdalenan saada pyörtynyt jälleen virkoomaan.
— "Oi!" tämä nyt sanoi äänellä, joka ei enää ollut tämän mailmaan, "oi! Hedwigini! minä näen sinut taasen! … minä syleilen sinua vihdoinkin!… Siitä on nyt viisi-toista vuotta … niin, viisi-toista vuotta olen vartonut tätä hetkeä … tätä palkintoa… Jumala on hyvä … hän suo sen minulle vihdoinkin! … olkoon hänen nimensä ylistetty! Ja tekin, toverini, kiitos teillekin … samaten Ranskan kuninkaalle… Villon, kiitä sinä häntä minun puolestani … minä tahdon, että hänen sormuksensa minua seuraa hautaan… Mutta voi sitä iloa, kun saan sinua taasen syleillä, tyttäreni, oma tyttäreni!"