— "Sire, minä pyydän teitä, antakaa sen olla! Se oli vaan hento kukkainen eloni kuivalla kankaalla, jota en edes poimia tohtinut; tähti elämäni yössä, kallis haava sydämmessäni. Älkää sitä koskeko! se vuotaa vielä verta ja voisi aueta uudelleen. Muutoin se on yksi noita puhtaita näkyjä, joita vasta taivaassa tapaamme … ja sinne minäkin toivon."
Näin puhuessaan runoilija oli muodoltaan ikäänkuin kirkastunut. Ylevä surumielisyys kuvasteli hänen kasvoillansa; hänen suuret, avonaiset silmänsä säihkyivät omituisella valolla. Hänen huulensa, täynnä hellyyttä, näyttivät hymyilevän tuolle salaiselle nä'ylle, jonka hänen sydämmensä oli esiin loihtinut.
Ludovik XI mietti hetken. Sitten, ikäänkuin ymmärtäen häntä, hän lausui:
— "Joku nuoruuden muisto. No vähät tuosta! Tämä ehto jo itsessään todistaa valasi luotettavuuden. Minä suon sinulle kernaasti oikeuden vallita yksin tuota pientä, hämärää soppea omassa itsessäsi. Vaan kaikki muu kuuluu minulle. Muista se."
— "Sovittu asia, sire … ja kiitoksia vaan. Työhön nyt! Minä halajan pudistaa päältäni tämän vanhan ja velton runoilijan, jona juuri äsken vielä olin, että minusta voisi tulla harras palvelija, kelpo lähettiläs, hyvä Ranskalainen, niinkuin tahdon olla ja vastedes aina olen oleva. Sanokaa minulle nyt kuinka, mitä tietä minun tulee astua taistelukentälle?"
— "Tätä tietä", Ludovik XI vastasi viitaten akkunaan.
— "Se käy kuin itsestään", runoilija ilvehti. "Vaan sehän näyttää siltä kuin pakenisin pahan työn tehtyäni."
— "Aivan niin. Minäpä huudan vielä apuakin, julistaen sinut karkuriksi."
— "Vaan sitten nuolia ja kuulia rupee päälleni satamaan…"
— "Se on sinun asiasi. Joko tämä koetus sinua hämmästyttää?"